tiistaina, tammikuuta 24, 2006

olisipa

Tämä bloggerin Veijo on inha kaveri, kun toimii niin kovin kehnosti. Mutta koitetaan nyt kummiskin.

Olisipa jo viikonloppu, vaikka juuri se oli. Mutta olisipa jo seuraava. Viime viikko oli täynnä pitkiä työpäiviä ja vaikka mennyt viikonloppu menikin pääosin unimasan kanssa köllien, unta tuntuu silti riittävän. Koko ajan nukuttaa.

Tarvitsisi varmaan mennä tarkistuttamaan minkälaisilla arvoilla tuo punainen neste suonissani kiertää. Sen olin kyllä ajatellut tehdä vasta ensikuussa, kun malariapiikkien teho loppuu ja saan taas luovuttaa verta. Saatan tosin vaipua talviuneen ennen sitä.
Aina sanotaan, että liikunta auttaa. Mutta kyllä kai sitä siellä salilla hereillä pysyy, mutta kyllä se väsy taas kotona odottaa. Pitäisi varmaan hengata koko ilta siellä rautaa pumpatessa niin kotiin tullessa olisikin sitten jo oikeasti uniaika.


Olisipa myös jo oikeasti kevät ja valoisaa. Untakin tarvitsi paljon vähemmä ja jaksaisi puuhata aamusta iltaan, yhtään unettamatta.

Ja olisipa myös hetken hieno, kohtuupakkasellinen ja aurinkoinen talvipäivä. Mutta Esterillä tuntuu olevan ainoastaan paukkupakkasia ja räntäsateita enää jäljellä.


Ja olisipa huomenna parempi mielinen päivä. Ei tämäkään mikään ärrinmurri ollut, mutta pikkuisen kuitenkin välillä vanne kiristi.


Pitäisiköhän vaihtaa alaa.
Tämä homma ainakin kuulostaa kivalta. Ja olisipa siistiä sanoa uiskentelevansa työkseen delfiinien kanssa. Monikohan uskoisi.


tiistaina, tammikuuta 17, 2006

puhkun ja puhisen

Pitkästä pitkästä aikaa seikkailin suosikkilistani käytävillä blogistanissa ja kaikkihan siellä näytti olevan kuten ennenkin. Paitsi. Ikäväkseni huomasin Mimson saaneen tarpeekseen ja jättäneen Kaalikääryleet taakseen. Kääryleitä ja Mimsoa tulee ikävä. Kyseinen blogi oli useammankin tylsän ja ikävän päivän ilo. Hyvää jatkoa siellä oikeassa maailmassa.

--------


Sain tänään itseni raahattua kiristyvää pakkasta uhmaten uuteen lahkolaispaikkaani, kuntosalille.

Melkoisen huvittunut olin, kun hampaat irveessä ja ääneen puhisten pungersin itseäni vatsalihasrääkkituolissa ylös ja miehiset lihaskimput vieressäni kiskoivat sekä itseään, että melkoista lisäpainomäärää. Yhtään puhkumatta ja puhisematta.
Vielä minä näytän. Niin kuin joka vuosi tähän aikaan. Että muutaman kuukauden tehokkaan lahkolaisuuden jälkeen en enään yhtään puhku, puhise saatika hikoile kuntosalilla temmeltäessäni.

Ja kummasti eivät kaapissa kutistuneet vaatteet siltikään mahdu päälle.


Kuinkahan monta kertaa ihminen voi huijata itseään samassa asiassa.

tiistaina, tammikuuta 10, 2006

uusia vuosia

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Niin toivoisin. Joka päivä olen ajatuksissani kirjoittanut, mutta sitten ulosannin hetkellä pää on ollut aivan tyhjä. Ja ne muutamatkin rivit kuulostaneet varsin typeriltä.
Mutta kun kerran oikein käskettiin, niin nyt ryömin pois pimeän talven syövereistä ja alan nauttia pitenevistä päivistä.


Takana piristävä ja pitkä viikonloppu naapuri kuningaskunnan pääkaupungissa. On hienon asuinpaikan ystäväni löytänyt sieltä, ihan merenrannasta. Kesällä paikka kuulemma kuhisee luksusjahteja ja julkimoita, joten terassibongailua ensi kesänä tiedossa.

Harmittaa vaan kun huomaa ymmärtävänsä varsin sujuvasti sitä toista kotimaista, mutta edes yhtä suht sinne päin oikein lausuttua sanaa, saatika lausetta ei kyseisellä kielellä saa suustaan ulos.


Olen käyttäytynyt tänään huonosti. Valehtelin. Vain pienen valkoisen valheen verran, mutta silti. Minulle iski totaalinen ahdistus. Herra kaukaa olisi vihdoinkin ollut tulossa kyläilemään viikonloppuna ja aikaisemmin suunniteltuna ajatus kuulosti varsin hyvältä. Mutta jotenkin viime päivät on ahdistanut kovasti. Kokonainen viikonloppu saman katon alla, ja jos nyt jo ahdistaa niin kuinka onnistunut voi yhteisajasta tulla.

Alkuajan suuret perhoset ovat ajan ja välimatkan myötä kadonneet. Ihminen tuntuu edelleen erittäin mukavalta, mutta kipinä on pienentynyt. Kiva on jutella ja kirjoitella, mutta enää sitä ei odota toisen yhteydenottoa kuten aiemmin. Ja kun itse aikaisemmin keksi viestille aiheen vaikka kuusta, niin nyt ottaa yhteyttä vasta pidemmän harkinnan jälkeen.

Perustelut valheelle on siis itselle kunnossa. Pelkään vain nyt pahoittaneeni toisen mielen melko pahasti. Tiedän että tässäkin asiassa täytyy nostaa kissa pöydälle ja pian. Mutta tänään en ollut siihen vielä valmis.

Niin lupaavalta kuin tämä tarina alussa kuulostikin, luulen että se on nyt lopussa. Ainakin siinä muodossa missä me sen aloitimme. Liian paljon kilometrejä välissä ja kumpikin liian arka sekä hidas toimimaan silloin kun olisi pitänyt. Suuria tunteita ei ollut tarpeeksi voittamaan kilometrit.

Ei itketä, eikä kummemmin edes sureta. Pikkuisen haikeutta on kuitenkin ilmassa.


Mutta kuten sanottua. Uusi vuosi ja uudet kujeet. Niin toivon.