keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

arkkivihollinen

Minun arkkiviholliseni on palannut. Ei tosin niin aggressiivisena kuin ennen mutta ikävänä kuitenkin. Tiesin eläväni sen kanssa lopun ikääni, mutta luulin jo nujertaneeni sen niin hyvin, ettei siitä olisi enää mitään harmia muuten kuin jo aiemmin aiheutuneiden asioiden kautta. Ja pah. Takaisin tuli paskiainen.
En osannut odottaa, mutta yht'äkkiä kaikki meni kuin ennenkin. Liian helposti. Tai mihin pahat tavat nyt unohtuisivat, kun niille antaa mahdollisuuden.


En osannut odottaa myöskään siksi, että asiat ovat hyvin. Minulla on suurimmaksi osaksi hyvä mieli ja myös läheiseni ovat onnellisia ja terveitä. Mutta miksi nyt sitten, ajattelin. Ja tajusin, ettei minulla oikeastaan olekaan niin hyvä mieli. Nukun huonosti jos ollenkaan, näen työpainajaisunia, paperipinot työpöydällä kasvaa ja inbox paukkuu liitoksistaan. Palloja heitellään ja useimmiten ne heitetään minulle niin läheltä, että koppia on vaikea olla ottamatta. Ja naruja on vaikka muille jakaa, mutta kiltisti koitan saada kaikki setvittyä keskenäni.


Tämä asia on kytenyt jo pidempään. Mutta nyt vasta annoin itseni sen tajuta, kun oma kroppa kirjaimellisesti sylkäisi asian esiin. Jotain on pakko tehdä, tähän rumbaan en enää lähde.

Mielessäni olin jo voittanut tämän sodan, nyt on vissiin kuitenkin vielä lopputaistelu jäljellä.