maanantaina, lokakuuta 17, 2005

sanoja

Ensimmäistä kertaa loman jälkeen lähes viikko pois intternetin ihmeellisestä maailmasta ja hyvältä tuntui. Pari kertaa olin jo aikeissa palata, mutta sietten mieli muuttui. Ajatus suorastaan ahdisti. Eikä kyse ollut pelkästään bloggaamisesta. Aika vähän itseasiassa. Vaan sähköpostista, informaatiotulvasta ja kaikesta muusta tarpeettomasta, johon virtuaalimaailmassa jää jumiin.

Päässä pyöri niin paljon muita asioita, etten halunnut sinne enää yhtään enempää kuormitusta.


Menetin pappani perjantaina. Vahva, pitkään jo täällä elänyt ja paljon kokenut mies, hävisi taistelun sairautta vastaan ja siirtyi täältä sinne missä on parempi olla. Näin uskon ja tiedän. Mutta silti se sattuu.

Vaikka tiedän, että hänellä on nyt parempi ja kivuton olla. Ja luulen, että kävi niin kuin hän itse oli jo hetken toivonut. Niin silti olen niin itsekäs, että en olisi halunnut kokea menetystä. Kivuliasta luopumista rakkaasta ihmisestä.


Mutta sellaista se on elämä. Tänään oli jo helpompaa, vaikka muistovärssyn etsiminen toikin kyyneleet taas poskille.
Hieman alavireisyyttä myös lisäsi tieto, sairaalassa toipuvaa kohdanneesta yllättävästä ja haastavasta leikkauksesta. Onneksi kaikki meni hyvin. Nyt vain toivotaan, että toipuminen etenee yhtä hyvin kuin se alkoikin. Ja ollaan onnellisia siitä, että toipilaan elämä jatkuu. Joskin hitaasti ja välillä pari askelta taaksepäin ottaen. Mutta silti koko ajan kohti parempaa.