maanantaina, syyskuuta 12, 2005

terapian tarpeessa

Olen minä itsekin huomannut, että kaikki ei nyt ole ihan hyvin. Mutta tänään kun ystäväni sanoi olevansa minusta huolissaan, pyörittelin aihetta päässäsi hieman tarkemmin ja totesin asian olevan juuri niin. Joku on huonosti. Minä, yleensä ihan iloinen, pirteä ja positiivinen ihminen, olen muuttunut kokopäiväiseksi ruttuturvaksi. Enkä pidä siitä.

Loman jälkeen osa elämän isoista asioista on tökkinyt pahasti. Lähinnä työ ja terveys. Pääosin se ensimmäinen. Tottakai vastapainona on ihanat ystävät, harrastukset ja hauskat häppeningit. Mutta jos jo perjantaina alkaa vituttaa se, että maanantaina pitää palata kustannuspaikalle. Ja kermavaahdoksi koko komeuden päälle, vielä kroppakin laittaa hanttiin. Niin ei kiva. Eikä hyvä.


Tiedän ettei tälläinen ole terveellistä, hyväksi ihmiselle missään mielessä. Mutta näitä asioita ei niin äkkiä muuteta. Kuten aiemmin olen maininnut, olen jo ottanut
ensiaskeleen kohti jossain häämöttävää uutta. Ja olen myös keskustellut terveysseikoista asiantuntevien ihmisten kanssa.
Olen lenkkeillyt ympäri järveä, nähnyt ystäviä, pumpannut rautaa salilla ja touhunnut työväenopiston kursseilla. Ottanut opiksi muutaman vuoden takaisen parisuhderikon jälkimainingeista ja koittanut parhaani mukaan välttää masentuneen sohvaperunan kohtalon.


Olen siis kyllä tiedostanut, että kaikki ei ole niin kuin olisi hyvä. Mutta en välttämättä ihan kokonaan ole ymmärtänyt sitä. Piilottanut sen kaiken touhuamisen alle. Elänyt tuhatta ja sataa, pinnan alla kuitenkin väsyneenä kiukutellen.


No nytpä ymmärrän ja tiedän. Mutta ei se, että tietää vielä riitä. Täytyy myös toimia. Olisi pitänyt jo ehkä aikaisemmin, mutta vanha kliseinen "parempi myöhään kun ei milloinkaan", istuu tähän nyt melko hyvin.

Kuten sanottua, ovi on jo raollaan. Nyt täytyy vain koittaa töniä se apposen auki ja juosta ulos. Ehkä johonkin ihan uuteen ja tuntemattomaan. Tai sitten puolituttuun. Sitä ei koskaan tiedä, mitä eteen tulee kun kovasti katselee ja kuuntelee. Ja ehei, en aio myöskään vaihtaa duracellpupua sohvaperunaan, vaan nauttia sopivassa suhteessa molempia.



Huoh! Olo on jo vähän parempi. Hyvä terapeutti tämä virtuaalikoto. Ja ihania ystävät jotka huolehtivat ja myös sanovat sen (kiitos L ja halaus).

3 Comments:

At 11:47 ip., Blogger mea said...

Juostaankohan me samaa järveä ympäri? Hyvää terapiaa se on, siellä pöpelikössä on aika monet murheet ja itkut.

Ja mahtuuhan sinne niitä.

 
At 7:38 ap., Blogger triinu said...

*toivottaa voimia, ja virtuaalihalaa*

 
At 11:40 ip., Blogger auringonkukka said...

mea: Jos olen oikein rivejäsi lukenut, niin luulen että kierrämme eri lätäkköä.
Mutta myös sinun järvesi ympäristö on tuttu terapeutti.

Totta myös se, että ulkoilma ja liikunta piristää kummasti. Pitäisi koittaa muistaa se aina sohvaperunafiiliksissäkin :)

triinu: iso kiitos. Lisävoivat ja halit auttaa aina, varsinkin silloin kun tuntee olevansa niin syvällä, ettei omin voimin jaksa kivuta ylös.

Kyllä tämä tästä. Uskon niin!

 

Lähetä kommentti

<< Home