keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2005

iloa ja surua

Hommat lähes pulkassa, lähtö lähenee. Pohdittiin tuossa kanssalähtijän kanssa viikonloppuna sitä, kuinka nuorempana pelkkä tieto tulevasta matkasta herätti sen matkajännityksen tunteen.

Sellaisen, ettei jaksaisi enää päivääkään odottaa.

Sellaisen, joka karkoitti yöunet matkaa edeltävien viikkojen öinä.

Sellaisen, joka laittoi miettimään mukaan otettavia pakattavia jo hyvissä ajoin.

Sellaisen, joka pohditutti, onko kaikki varmasti suunniteltu ja varattu.


Nyt ei ole sellaista näkynyt. Tai ei enää muutamaan reissuun. Innostusta kyllä löytyy ja odotusta. Mutta huomattavasti hillitymmin. Ei sillä lailla hötkyilytä enää. Liekö kokemuksen mukanaan tuomaa varmuutta. Luottamusta siihen, että hommat hoituu ja uskoa siihen, että reissusta tulee loistava. Täynnä uusia ja ihmeellisiä asioita oleva.


----------


Matkavalmistelujen lomassa sydäntäni puristaa tieto siitä, että isäni isä joutui taas sairaalaan. Taas siksi, että hän on siellä välillä viettänyt pitkiäkin hetkiä. Aina välillä olemme me vuoteen vieressä seisseet olleet varmoja, ettei hän sieltä sinisten lakanoiden välistä enää nouse. Mutta muuksi on pappani luulomme osoittanut. Voimakas sydän, jo paljon kestänyt.

Nyt näyttää kuulemma taas todella huonolta. Kuumehoureinen ja ajoittain tajutonna. Sunnuntaina menen katsomaan ja toivottavasti en vieläkään viimeistä kertaa.
Olen miettinyt pyydänkö vanhempiani ilmoittamaan minulle reissun päälle, jos se lopullinen tapahtuu. Mitään en voi sieltä käsin tehdä, enkä ketään auttaa. En voisi muuta kuin surra ja se ei taida siellä auttaa ketään.

Itkettää.