sunnuntaina, toukokuuta 08, 2005

äidin äiti

Mummo herätti puhelullaan aamulla, kaupunki-ihmisen kellon mukaan vielä yöllä, ja kyseli tiedänkö missä äitini on, kun ei vastaa puhelimeen. Nukkumassa, totesin ja koitin vihjata, että itsekin voisin vielä hetken torkkua. Mutta mummo oli ilmiselvästi juttuseuraa vailla ja tuli siinä sitten unenpöppörössä päivitettyä uutiset uusimmista lääkkeistä, kesällä edessä olevien sukujuhlien kautta, aina seuraavan sahtilastin valmistumiseen.

Yksinäinen tuntuu olevan, sekä seuraa että tekemistä vailla. Kovasti ollaan yritetty saada luopumaan isosta ja tyhjästä talosta, ja muuttamaan kirkolle palvelutaloon, muiden samanikäisten seuraan. Joka toinen päivän idea otetaan innokkaana vastaan ja sitten niinä toisina päivinä, ajatus omasta kodista ja maista luopumisesta on aivan poissa laskuista. Ymmärrän kyllä, että jos on samoilla mailla asunut koko ikänsä, on ajatus luopumisesta ja lähtemisestä pelottava. Mutta sääliksi oikein käy, kun kuulee kuinka yksinäinen ja surullinen ihminen, niillä mailla tällä hetkellä asustaa.


Pitää koittaa iskostaa ajatusta muutosta mummon päähän, sillä tavoin vaivihkaa. Antaa hänen keksiä idea itse ja antaa myös tarpeeksi aikaa muutoksen hyväksymiseen. Monia elinvuosia oletettavasti vielä hänellä edessä ja olisi mukava tietää ja huomata, että hän myös pystyisi niistä nauttimaan.