sunnuntaina, toukokuuta 01, 2005

haamut

Joskus sitä elämä ikävästi kaivaa esille vanhat pelot ja muistot, sekä repii vasta hetki sitten parantuneet haavat auki. Unohtuu ne onnen tunteet, jotka vielä aikaisemmin viikolla nostivat hymyn spontaanisti kasvoille ja saivat elämän tuntumaan kevyeltä. Minun elämäni haamut palasivat vääntämään sydämeni mykkyrälle, palauttivat myös pahaa oloa aiheuttavan möykyn mahaani ja avasivat kyynelkanavani toimimaan ylikierroksilla. Ihan kuin tämä olo ei koskaan olisi edes mennyt pois, niin valitettavan tutulta se tuntuu, vaikka useamman vuoden olen ilman tätä ikävää seuraa saanut olla.

Nyt ovat onneksi asiat taas paremmin, pahin kuohu ohi, ihmiset rauhoittuneet. Mutta minun pelkoni tulivat takasin, jäädäkseen kylään vähän pidemmäksi aikaa. Puhelimen soidessa tai ilmoittaessaan tekstiviestistä, minä hätkähdän. Mietin hetken uskallanko edes katsoa kuka yrittää tavoittaa. Puhelin pysyy taas päällä yön pimeät tunnitkin, jos vaikka olisi hätä ja minua tarvittaisiin apuun. Ja taas kerran minä pidän tapahtuneen vain omana tietonani, suojellakseni läheisiäni.


Onneksi minulla on ympärilläni hyviä ystäviä, joilla on aina aikaa toimia olkapäänä, kun sille on tarvetta. Jotka osaavat sanoa aina ne oikeat sanat, eivät syyttele eivätkä moralisoi. Uskovat kanssani parempaan huomiseen. Ja halaavat.