maanantaina, toukokuuta 23, 2005

antimotivus

Jotenkin on nyt huono mieli. Palaveerasin tänään pomoni kanssa ja innoissani kerroin saaneeni asioita, joiden en uskonut ennen kesää järjestyvän, kuitenkin järjestymään jo nyt. Suurin kiitos siitä kuuluu itselleni, aktiivisuudesta ja tehokkuudesta (tätä en sanonut ääneen, hänen pitäisi se tietää kertomattakin). Ja ihan kun olisin seinille puhunut. Tai pari jotain epämääräistä lisäkysymystä sain osakseni ja muutaman sanasen niistä näistä. Edes puolella sanalla, hän ei viitannut siihen, että olin tehnyt lähes mahdottomasta mahdotonta tai, että sillä mahdottoman tekemisellä olisi yhtään mitään arvoa jatkossa.
Siinä sitten istuin, palaverin päätteeksi tai paremminkin yksinpuheluni jälkeen ja odotin edes jotain reaktiota, jatkotoiminta-ajatuksia, kehitysehdotuksia, kiitosta. Mutta ei tullut, ei. Pomo oli jo syventynyt tietokoneen ruudulla möllöttäviin kakkupala- ja tolppastatistiikkoihin.
Ei varmaan edes huomannut minun edelleen istuvan siinä häntä vastapäätä. Lähtiessäni tokaisin, että ”palaan asiaan”. Muuta en keksinyt.

Motivaatio katosi sen siliän tien. Ei voinut minuakaan enää vähempää kiinnostaa. Pitäkööt tunkkinsa, ***tana. Tästä asiasta, palautteen anto, on meillä oikein keskusteltu useampaan otteeseen, kun se on jostain syystä noussut kipukohdaksi monessa työtyytyväisyyskyselyssä. Hyvin ovat opit ilmeisesti menneet perille.

Juotuani iltapäiväkahvit ja tarkistettuani eilisessä Aamulehdessä tarjolla olevat työpaikat, päätin ottaa Veripalvelun aamuisen ”olemme pulassa” -kutsun vastaan. Sainpa ainakin tehdä jotain, mistä tuli hyvä mieli ja kiitoksetkin sain vielä kaupan päälle.

Saisikohan sitä itselleen loppuviikoksi flunssan, jos nukkuisi yön parvekkeella. Nyt ei meinaan ne tämän viikon urgentit työasiat paljoa kiinnosta.