tiistaina, tammikuuta 24, 2006

olisipa

Tämä bloggerin Veijo on inha kaveri, kun toimii niin kovin kehnosti. Mutta koitetaan nyt kummiskin.

Olisipa jo viikonloppu, vaikka juuri se oli. Mutta olisipa jo seuraava. Viime viikko oli täynnä pitkiä työpäiviä ja vaikka mennyt viikonloppu menikin pääosin unimasan kanssa köllien, unta tuntuu silti riittävän. Koko ajan nukuttaa.

Tarvitsisi varmaan mennä tarkistuttamaan minkälaisilla arvoilla tuo punainen neste suonissani kiertää. Sen olin kyllä ajatellut tehdä vasta ensikuussa, kun malariapiikkien teho loppuu ja saan taas luovuttaa verta. Saatan tosin vaipua talviuneen ennen sitä.
Aina sanotaan, että liikunta auttaa. Mutta kyllä kai sitä siellä salilla hereillä pysyy, mutta kyllä se väsy taas kotona odottaa. Pitäisi varmaan hengata koko ilta siellä rautaa pumpatessa niin kotiin tullessa olisikin sitten jo oikeasti uniaika.


Olisipa myös jo oikeasti kevät ja valoisaa. Untakin tarvitsi paljon vähemmä ja jaksaisi puuhata aamusta iltaan, yhtään unettamatta.

Ja olisipa myös hetken hieno, kohtuupakkasellinen ja aurinkoinen talvipäivä. Mutta Esterillä tuntuu olevan ainoastaan paukkupakkasia ja räntäsateita enää jäljellä.


Ja olisipa huomenna parempi mielinen päivä. Ei tämäkään mikään ärrinmurri ollut, mutta pikkuisen kuitenkin välillä vanne kiristi.


Pitäisiköhän vaihtaa alaa.
Tämä homma ainakin kuulostaa kivalta. Ja olisipa siistiä sanoa uiskentelevansa työkseen delfiinien kanssa. Monikohan uskoisi.


tiistaina, tammikuuta 17, 2006

puhkun ja puhisen

Pitkästä pitkästä aikaa seikkailin suosikkilistani käytävillä blogistanissa ja kaikkihan siellä näytti olevan kuten ennenkin. Paitsi. Ikäväkseni huomasin Mimson saaneen tarpeekseen ja jättäneen Kaalikääryleet taakseen. Kääryleitä ja Mimsoa tulee ikävä. Kyseinen blogi oli useammankin tylsän ja ikävän päivän ilo. Hyvää jatkoa siellä oikeassa maailmassa.

--------


Sain tänään itseni raahattua kiristyvää pakkasta uhmaten uuteen lahkolaispaikkaani, kuntosalille.

Melkoisen huvittunut olin, kun hampaat irveessä ja ääneen puhisten pungersin itseäni vatsalihasrääkkituolissa ylös ja miehiset lihaskimput vieressäni kiskoivat sekä itseään, että melkoista lisäpainomäärää. Yhtään puhkumatta ja puhisematta.
Vielä minä näytän. Niin kuin joka vuosi tähän aikaan. Että muutaman kuukauden tehokkaan lahkolaisuuden jälkeen en enään yhtään puhku, puhise saatika hikoile kuntosalilla temmeltäessäni.

Ja kummasti eivät kaapissa kutistuneet vaatteet siltikään mahdu päälle.


Kuinkahan monta kertaa ihminen voi huijata itseään samassa asiassa.

tiistaina, tammikuuta 10, 2006

uusia vuosia

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Niin toivoisin. Joka päivä olen ajatuksissani kirjoittanut, mutta sitten ulosannin hetkellä pää on ollut aivan tyhjä. Ja ne muutamatkin rivit kuulostaneet varsin typeriltä.
Mutta kun kerran oikein käskettiin, niin nyt ryömin pois pimeän talven syövereistä ja alan nauttia pitenevistä päivistä.


Takana piristävä ja pitkä viikonloppu naapuri kuningaskunnan pääkaupungissa. On hienon asuinpaikan ystäväni löytänyt sieltä, ihan merenrannasta. Kesällä paikka kuulemma kuhisee luksusjahteja ja julkimoita, joten terassibongailua ensi kesänä tiedossa.

Harmittaa vaan kun huomaa ymmärtävänsä varsin sujuvasti sitä toista kotimaista, mutta edes yhtä suht sinne päin oikein lausuttua sanaa, saatika lausetta ei kyseisellä kielellä saa suustaan ulos.


Olen käyttäytynyt tänään huonosti. Valehtelin. Vain pienen valkoisen valheen verran, mutta silti. Minulle iski totaalinen ahdistus. Herra kaukaa olisi vihdoinkin ollut tulossa kyläilemään viikonloppuna ja aikaisemmin suunniteltuna ajatus kuulosti varsin hyvältä. Mutta jotenkin viime päivät on ahdistanut kovasti. Kokonainen viikonloppu saman katon alla, ja jos nyt jo ahdistaa niin kuinka onnistunut voi yhteisajasta tulla.

Alkuajan suuret perhoset ovat ajan ja välimatkan myötä kadonneet. Ihminen tuntuu edelleen erittäin mukavalta, mutta kipinä on pienentynyt. Kiva on jutella ja kirjoitella, mutta enää sitä ei odota toisen yhteydenottoa kuten aiemmin. Ja kun itse aikaisemmin keksi viestille aiheen vaikka kuusta, niin nyt ottaa yhteyttä vasta pidemmän harkinnan jälkeen.

Perustelut valheelle on siis itselle kunnossa. Pelkään vain nyt pahoittaneeni toisen mielen melko pahasti. Tiedän että tässäkin asiassa täytyy nostaa kissa pöydälle ja pian. Mutta tänään en ollut siihen vielä valmis.

Niin lupaavalta kuin tämä tarina alussa kuulostikin, luulen että se on nyt lopussa. Ainakin siinä muodossa missä me sen aloitimme. Liian paljon kilometrejä välissä ja kumpikin liian arka sekä hidas toimimaan silloin kun olisi pitänyt. Suuria tunteita ei ollut tarpeeksi voittamaan kilometrit.

Ei itketä, eikä kummemmin edes sureta. Pikkuisen haikeutta on kuitenkin ilmassa.


Mutta kuten sanottua. Uusi vuosi ja uudet kujeet. Niin toivon.

tiistaina, joulukuuta 27, 2005

kivulias aamu

Aivan ihanaa herätä siihen, että pääkopassa jyskyttää niin kovasti ettei uskalla edes silmiä avata. Jyskytyksen lisäksi mahanpohjalla sappineste kupliin siihen malliin, että kohta tulee kiire. Kylläpä kyllä, toinenkin vanha ystäväni oli tuntemuksistani päätellen palannut. Mr. Migreeni.

Kaikki paikat myllättyäni, oli pakko todeta ettei talosta löydy ainuttakaan kivunpoistajaa. Ei niitä sinisiä ihania pikku tabuja, mutta ei myöskään perusburanaa. Uni ei tullut uudestaan, eikä kokopäiväinen kaakelikiponkaan kaulailu houkuttanut. Lomapäiviään pitkään nukkuvia ystäviä en raaskinut pelastajiksi herättää, joten noin tunnin verran kuuman suihkun alla istuttuani ja itkettyäni, raahasin itseni tkl:n avulla lähimpään apteekkiin.

Nyt on suurin kipu ja pahoinvointi poissa. Mutta jomotus, väsymys ja töttöröö olo, ovat vielä jäljellä.
Tästä eteenpäin minulta löytyy taas kotiapteekista arsenaali kivuntappajia. Aika paljon olisin aamulla maksanut moisesta.

Onkohan minulla vielä joitain kivuliaan ikäviä "ystäviä" menneisyydessä, kun näyttävät nyt kaikki löytävänsä tien takaisin seurakseni.
Taidan vajoita peiton alle piiloon, pakoon pahaa maailmaa.

tiistaina, joulukuuta 20, 2005

ideaali joulu

Kirjakerhosta tilatut kirjat tulivat. Minun jouluni on siis jo täällä. Peitto sekä suklaat mukaan ja sohvan nurkkaan. Tönikää ylös kun työt taas kutsuvat. Ihanaa.

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

melankoliaa

Outoa olla täällä. Ei oikein osaa kirjoittaa mitään, on jo hetken ollut sellainen tunne. Jonkinlainen talvimasennus, siksi sitä kai sanotaan. Ei se oikein muussa näy, kuin nyt tässä puuhassa ja pimeyden mukanaan tuomassa yleisessä mielen laiskuudessa.

Jotenkin ei tee mieli tänne virtuaalikodin seinille kirjoitella, kun kaikki sanat tulee ulos melankolialla kuorrutettuna.

Joulukin on jo ihan ovella ja kohta jo ohikin. Kohta pitää myös opetella piirtämään uusi numero sinne kakkosen ja nollien perään. Ja ihan kohta myös päivät pitenevät ja valoistuvat. Ja ihan kohta on taas aurinkoinen kevät ja lämmin kesä.


Mä olen vähän niin kuin pullopostia kylpyammeessa
Oletko sinäkin taas yksi niistä jotka rakastuvat renttuihin
Olenko minä se helvetin halpa viini
Josta runoilijat humaltuu niin niin
En pakoon pääse vaikka kuinka tahtoisin
Vain olla unissa voisin

Aina siellä missä vihakin on rakkautta
Missä olen pieni osa kokonaisuutta
Kun kuolen tiedän olevani turvassa
Vaeltelen ulkoavaruuden poimuissa
Vaeltelen ulkoavaruuden poimuissa

Meillä on toisemme ja mulla on
nahkakantinen menneisyys
Sä puhut vähän ja kun puhut puhut tähdistä ja taivaasta
Toit mulle radionkin kylpyhuoneeseen
Rääväsuita ei haluta Suomeen
Sä sanoit olevasi maailman katolla
Minä halusin olla

Aina siellä

- Olavi Uusivirta-

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

arkkivihollinen

Minun arkkiviholliseni on palannut. Ei tosin niin aggressiivisena kuin ennen mutta ikävänä kuitenkin. Tiesin eläväni sen kanssa lopun ikääni, mutta luulin jo nujertaneeni sen niin hyvin, ettei siitä olisi enää mitään harmia muuten kuin jo aiemmin aiheutuneiden asioiden kautta. Ja pah. Takaisin tuli paskiainen.
En osannut odottaa, mutta yht'äkkiä kaikki meni kuin ennenkin. Liian helposti. Tai mihin pahat tavat nyt unohtuisivat, kun niille antaa mahdollisuuden.


En osannut odottaa myöskään siksi, että asiat ovat hyvin. Minulla on suurimmaksi osaksi hyvä mieli ja myös läheiseni ovat onnellisia ja terveitä. Mutta miksi nyt sitten, ajattelin. Ja tajusin, ettei minulla oikeastaan olekaan niin hyvä mieli. Nukun huonosti jos ollenkaan, näen työpainajaisunia, paperipinot työpöydällä kasvaa ja inbox paukkuu liitoksistaan. Palloja heitellään ja useimmiten ne heitetään minulle niin läheltä, että koppia on vaikea olla ottamatta. Ja naruja on vaikka muille jakaa, mutta kiltisti koitan saada kaikki setvittyä keskenäni.


Tämä asia on kytenyt jo pidempään. Mutta nyt vasta annoin itseni sen tajuta, kun oma kroppa kirjaimellisesti sylkäisi asian esiin. Jotain on pakko tehdä, tähän rumbaan en enää lähde.

Mielessäni olin jo voittanut tämän sodan, nyt on vissiin kuitenkin vielä lopputaistelu jäljellä.